Jokaisella suomalaisella on omat muistonsa rakkaasta Joulupukista. Yksikään muisto ei ole toista parempi eikä ole yhtä oikeaa kuvaa tai muistoa Joulupukista. Tarinoissa, joita perinnekeruun kautta saimme eri puolilta Suomea, korostuu osin suuri kunnioitus joulun odotettua arvovierasta kohtaan, mutta varsinkin lapsuusvuosien pienoinen pelko. Pelko on usein ”sisäsyntyistä” ja ennen kaikkea pohdintaa siitä, onko vuoden aikana ollut kiltti tai ainakin riittävän kiltti. Sitähän Joulupukki ensimmäiseksi lapsilta kysyy, kun hän vierailee jouluaattona kodeissa. Kotien joulunvietoissa on menneinä vuosikymmeninä korostunut eräänlainen ”hartaus” ja kunkin perheen ja suvun perinteet. Joulu on ennen kaikkea perheiden juhla, jolloin useampi sukupolvi kokoontuu yhteen. Joulukirkko, kuusenhaku- ja koristelu, joulusauna, joulurauhan julistus, haudoilla käynti, jouluateria – siinä keskeisimmät suomalaiset joulutraditiot. Ja tietenkin Joulupukki ja lahjapaketit. Viime vuosina kotona vietetyt perhejuhlat ovat olleet vähenemässä, kun varsinkin lapsiperheet ovat halunneet hyödyntää joulunseudun loma-ajan matkustamiseen lämpimiin maihin. Ehkä meneillään oleva korona-aika vaikuttaa jatkossa pysyvämminkin matkailutottumuksiin, ja kotijoulut tai joulunvietto kotimaassa lisääntyvät. Perinteet saattavat jälleen nousta uuteen kukoistukseen myös joulunvietossa. Seuraavissa tarinoissa enemmän kuvauksia varsinkin varhaisista muistoista sekä kaupungeissa että maaseudulla.
Kotimme, varsinaissuomalaisen nelilapsisen maatilan joulutapoihin ei viisikymmentäluvulla kuulunut joulupukki. Tupa oli koristeltu jouluiseksi kuusella ja kynttilöillä. Aattona kävimme jo päivällä saunassa ja sitten oli pitkä yhteinen aattoilta. Tosin senkin illan vanhempieni osalta katkaisi iltalypsy ja muut pakolliset työt kotieläinten kanssa. Lahjat ilmestyivät jossain vaiheessa kuusen juurelle. Lahjat olivat paljolti hyödyllisiä pehmeitä paketteja. Perinteiseen aattoiltaamme tuli kerran poikkeus ja oveen koputti joulupukki. Se oli yllätys. Taisin vielä silloin uskoakin pukkiin. Olin noin kuusivuotias ja pikkuveli vasta kaksi. Pukki toi meille lapsille paketit. Minä sain pienen, mutta värikkään torven. Sen muistan vieläkin. Pukki lähti ja aattoiltamme jatkui. Yli kymmenenvuotiaat veli ja sisko alkoivat heti selittää, että pukki oli Into. Niin se varmaan olikin, siis naapurissa asuva rippikouluikäinen isäni serkku. Siinä minun lapsenuskoni sai ensimmäisen särön. Ja sitten alakoulussa olikin oltava jo niin viisas ja varttunut, että ei enää voinut puhua mitään oikeasta joulupukista.
– Jorma Aaltonen. Yläne, Jyväskylä.
Varhaisin kokemukseni joulupukista on hyvin varhaisesta lapsuudesta. Imin sen melkein äidinmaidosta, kun vauvanvaunuissa istuen pääsin näkemään ainoan ja oikean joulupukin Wulffin ikkunassa Helsingin keskustassa. Perheeni traditioihin kuului läpi lapsuuteni mennä katsomaan tätä joulupukkia ja samalla Stockmannin jouluikkunoita. Wulffin pukki oli äidin mukaan (myöhemmin kerrottuna) saksalainen posliininukke, jossa oli moottori, mikä liikutti sen käsiä ja silmiä. Se oli hienopiirteisen kaunis, punaisessa kaavussa, jossa oli valkoiset somisteet. Kaikki myöhemmät kokemukseni joulupukeista vertautuivat Wulffin salaperäisesti nyökkäilevään pukkiin. Siinä kiteytyi kauniisti joulun taika, josta paljon puhuttiin. Se ei antanut lahjoja. Ne olivatkin aluksi lapsena ison kuusen alle tonttujen jättämiä paketteja (äidin mukaan). Uskoimme isosiskoni kanssa siihen. Kurkistelimme saliin jo aatonaattoiltana nähdäksemme tontut itse teossa. Olimme näkevinämme eli itse näimme vihreitä ja punaisia valoja liikkeellä kuusen tuntumassa. Meillä ei käynyt pukkia. Olin varmaan nelivuotias, kun meille alkoi muutaman vuoden ajan ilmestyä hauska joulupukki, enoni. En häntä tosin tunnistanut kuin vasta kouluiässä. Hänellä ei ollut naamaria, mikä teki hänestä hyvin elävän. Kasvot oli väritetty punaposkisiksi, oli parta ja silmälasit sekä punainen viitta. Railakas eno (absolutisti) oli varsin poikamainen. Nosteli meitä tyttöjä ylösalaisin, hauskuutti ja laulatti. Partiojohtajana ja opettajana hän osasi hyvin pukkileikin juonen.
– Päivi Huuhtanen-Somero. Vantaa
Juhulapukki, sellaanen oli joulupukin nimi siihen aikahan ku minolin häjyynen mukula, syntyny 1942. Juhula-nimitystä mamma, isän äitee käytti koko ikänsä . Joulua on sanottu ennenaikaa Juhulaksi. Juhula on ollu joulun alakuperäänen nimi. Kyllä mä täs kiriootukses kumminki käytän joulupukki-nimiä. Joulupukki oli silloon 1946 ulukomuoroltansa hyvinki karu, ainaki meillä. Isä oli meillä aina pukkina, (vaikkemmä sitä silloon tienny). Vanahat päläsyt oli väärimpäin yllä. Naamari oli paffia, vaaliampunehtavaksi maalattu, oliskahan siinä ollu joku nenän tila ja pienet silimärreiät. Muttei siinä naamaris mitää partaa ollu. Karvareuhka, vanaha karvalakki oli pääs, käres kintahat ja kippuraanen köppi. Soli kauhian näköönen ku silimärreiät näytti aiva mustalta. Kyllä mä sitä pelekäsin. Isä oli aina tallis ku pukki kävi. Isällä oli kumma ilimet naamalla ku se sieltä tallista tuli tupahan. Ei joulupukista ennen viikkokaupalla kouhotettu niinku nykyysin, pukki kävi vain auttuehtoolla. Sanottihin jotta pukki on vanaha ja se asuu Korvatunturilla. Eikä siitä mitää puhuttu millä se sieltä tuloo. Nykyynen pukki on aiva ku kiiltokuva. Punaanen asustet päällä ja naamaria kehystää valakoonen kiharaanen tukka ja parta on pitkä ja kiharaanen. Nykyynen joulupukkiki kuvastaa tätä yltäkylläästä aikaa, ku sitä vertaa soranjäläkeeshen aikahan. Joulupukki on nykymailmas valiastettu kaupallisuutehen. Siitä kertoo se nykyysten lahajaröykkiöören aika. Mukulat hukutetahan lahajoohin. Onkahan ne mukulat ny niinkää tytyvääsiä, ku me oltihin ku saatihin läpööset kuvarasat ja esliina panna etehensä ku meni kouluhun. Taikka vain nisuäijä ja omena paperipussis. Elämä oli silloon turvallista. Ei mukuloota lahajoolla rakastettu, niistä pirettihin muutoon huolta. Ja niistä jouluusta on jääny mielehen hyvät muistot.
– Kerttu Karhu. Kauhajoki
Varhaisin muistoni joulupukista on hyvin vanha. Asuimme Asikkalan Vesivehmaalla isäni lapsuudenkodissa, Vähässä-Mäkelässä, jonne muutimme noin 1949 – 1950. Olimme jouluaattona keittiössä, kun eteisestä alkoi kuulua kummallista ääntä. Sisään asteli joulupukki, jolla oli pelottava ulkoasu, ties mitä vanhoja vaaterytkyjä päällä. Äitini Ulla Mäkelä nosti minut syliinsä, jotta voin nähdä paremmin ja kai vastata pakolliseen kysymykseen kiltteydestä. En tosin muista, että olisin sanonut mitään. Olin ihmeissäni, kun pukilla oli Pajun Ailin ääni. Eikö pukin pitäisi olla mies? Ja miksi hän voi muutenkin puhua kuin tämä naapurin täti? Tunsin Ailin hyvin ja olin aina pitänyt hänestä, Juhanin äidistä. Muistossani ei ole lainkaan isääni Aarne Mäkelää , vaikka hän oli varmasti myös paikalla ja olin muuten mahdollisimman selvästi nimenomaan isän tyttö. Mahtoiko hän nauraa itsekseen niin, ettei saanut sanotuksi mitään? Yleensä vanhimmat joulupukit eivät ole jääneet mieleeni. Ehkä meillä ei edes käynyt niitä tämän yhden kerran jälkeen vaan lahjat ilmestyivät eteiseen muuten. Sen sijaan muistan hyvin loppiaisen jälkeen kotiin tulleet nuuttipukit, jotka muistuttivat pukeutumisessaan hieman joulupukkia vanhoine vaatteineen ja naamioineen. He tulivat tanssimaan ja esittämään piirileikkejä. He olivat salanneet henkilöllisyytensä niin perusteellisesti, ettei heitä tunnettu. He eivät tunnustaneet jälkikäteenkään, vaikka eihän epäilyiltä myöskään kysytty. Muutaman kerran luulin, että tuossahan on taas Pajun Aili, mutten ollut ollenkaan varma. He olivat aikuisia eivätkä pyytäneet mitään. Myöhemmin eli 1960-luvulla tapa muuttui niin, että nuutteina kiersivät vain lapset, jotka tulivat kerjäämään karamelleja, esittämättä mitään. Olimme muuttaneet Myllymäen suureen kiinteistöön jouluksi 1958, ja aloimme pimentää nuutti-iltana valot, jotta lapset luulevat ettei ketään ole kotona. Me kaipasimme aitoja aikuisia nuuttipukkeja. Isä olisi tosin jotenkin hyväksynyt lapsetkin, mutta äiti ja minä vietimme mieluummin rauhallisen illan.
– Anneli Mäkitalo-Alitalo, Helsinki
Edellä olevat tarinat on saatu Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston ja Joulupukkisäätiön yhdessä järjestämässä perinnekeruussa 2020-21. Tarinakokonaisuudet on toimittanut Ollijuhani Auvinen. Joulupukkisäätiö on perustettu vuonna 2000 ja sen tehtävänä on suomalaisen joulupukin tunnetuksi tekeminen maailmanlaajuisesti. Joulupukkisäätiö kerää suomalaiseen joulupukkiin liittyvää perinneaineistoa ja tarinoita. Suomalainen joulupukkiperinne on hyväksytty Unescon kulttuuriperintösopimuksen mukaiseen kansalliseen Elävän perinnön luetteloon.
Perinnekirjoitusten lainaaminen on sallittu vain Joulupukkisäätiön luvalla. Säätiön sähköpostiosoite on [email protected]. Sähköpostiin voi lähettää myös omia joulupukkimuistoja tallennettavaksi tutkijoiden käyttöön.
© 2025 Santa Claus Finland & Licensing | by developit // creative
Kuvat ja tekstit ovat suojattu tekijänoikeuksilla.
