Lapsille ja miksei vanhemmillekin jouluna saadut ja annetut lahjat ovat olennainen osa suomalaista joulua. Kovat ja pehmeät paketit kiinnostivat tietenkin ja vuosikymmenet sitten iloa saattoi tuottaa omena ja piparkakku. Muistoissa korostuvat itse tehdyt lahjat varsinkin 1940-luvulla ja vielä parin vuosikymmenen ajan myöhemmin. Syykin on selvä, rahaa oli käytössä vähän ja silloin tehtiin itse eikä ostettu. Jonkin verran meillekin on kantautunut maailmalta uusia joululahjatrendejä, kuten aineettomat lahjat, jossa lahja voi olla lahjoitus hyvään tarkoitukseen. Nuorten aikuisten keskuudessa suosittu lahja tai muistaminen on palvelun tarjoaminen; siivous, ikkunoiden pesu tai vanhuksen vieminen ulos kotoaan tai kauppareissu. Vain mielikuvitus on rajana, mitä voi joululahjaksi antaa.
Itse tehty lahja oli enemmän sääntö kuin poikkeus
Vaikka kotimme oli köyhä, meillä kävi pukki joka jouluna ja saimme pieniä lahjoja. Vanhempien sisariemme aikuistuttua ja työssä käyvinä pystyivät laittamaan pikkusiskoilleen jotakin sievää, sotien jälkeinen aika oli vielä puutteen aikaa, odotin nuorimpana silmä kovana, milloin saisin himoitsemani ikiomat sukset, tiesin saavani sen jälkeen kun Anni oli saanut omansa. Opin lukemaan ennen kouluikää, en muista milloin, ei minua opetettu, kuuntelin siskojen lukemista ja katselin heidän kirjojaan, saimme Annin kanssa yleensä kirjan, joka oli suurin toiveemme, Lumikin tai Mikki-Hiiren kuvalla varustetun lautasen, postimerkkialbumin tms. Yhtenä jouluna, jolloin olin jo koulussa, toinen vanhemmista sisaristani oli tehnyt Annille ja minulla kauniit turkislakit. Meillä oli kummallakin lemmikkinä valkoinen kani, joka asusti kopissa ulkona. Eräänä aamuna meitä kohtasi surkea näky, kettu tai irtokoira oli raadellut ja tappanut lemmikkimme. Niiden nahoista, sinisestä verasta ja vuorikankaasta modistin opissa oleva sisaremme oli tehnyt ihanat turkislakit, joita naapuriemme tytöt kadehtivat kovasti. Isä ei yleensä hankkinut joululahjoja, se oli äidin asia, mutta, taisin olla 12-vuotias, puukontuppeja ja nahkakintaita ompeleva isäni oli tehnyt minulle jostain pehmeästä nahasta kauniit, pitkävartiset kintaat ja ommellut vielä koristekuvioita leveisiin varsiin. Neulavanttuita leveällä luuneulalla paksusta villalangasta tekevä äiti oli samana jouluna neulonut minulle valkoisesta, villalangasta ihanan pehmeät villaiset neulavanttuut, joitten varret hän oli koristellut erivärisillä langoilla ja tupsuilla. Olin sinä syksynä aloittanut keskikoulun Ylitornion kirkonkylällä, matkaa 15 km, koulumatkat hoituivat polkupyörällä (15+15=30km), maitoauton avolavalla, tavarajunalla. Talvisydämeksi isä hankki kirkonkylältä milloin minkinlaisen kortteerin. Talvi oli erittäin kylmä. Kintaat ja vanttuut olivat tarpeeseen.
Toini Marjamaa, Lautiosaari, Keminmaa
Omena ja piparkakku
Kansakoulun joulujuhlissa jaettiin lahjat kaikille lapsille. Elämä oli 1950-luvun alkupuolella vielä niin köyhää, että pieni paperipussi tuntui hyvin tärkeältä, vaikka siinä oli vain omena ja pari piparkakkua. Omenat olivat talvisin suurta herkkua, sillä kotimainen sato oli melkein kokonaan syöty syksyn mittaan eikä hedelmiä tuotu ulkomailta. Mieleeni ei ole jäänyt miten tämä lahja annettiin, oliko juhlassa pukki vai antoiko opettaja muuten vain pussit jokaisen käteen. Ilmeisesti pukkia ei ollut.
Anneli Mäkelä-Alitalo, Helsinki
Sota-ajan joululahjat
Sota-aikana meillä en muista joulupukkia käyneen. Sitten rauhan tultua lahjoja ilmestyi aattona ja sanottiin niitä joulupukin tuoneen. Vasta kansakoulun ensimmäisellä luokalla muistan, että koulun joulujuhlassa Kangasniemellä joku punatakkinen valkopartainen ukko oli kävely keppi kädessään köpitellyt luokkaan. Omenan ja pullan ja piparin taisi pukki antaa jokaiselle lapselle joululahjaksi. Pukille pitää laulaa, sanoi opettaja. Lauloimmehan me pienet kirkassilmät, kun emme vielä oikein osanneet laskea emmekä lukeakaan kaikki. Kotioloissa sain sinä jouluna uudet housut vanhasta kankaasta oikein taylor made. Isä kävi ne räätälille uudenvuoden aattona maksamassa. Hän antoi viisisataa markkaa ja sai kaksisataa viisikymmentä markkaa takaisin. Saman yönä rahan arvo puolittui, joten räätäl ei tienannut niiden housujen teosta mitään.
Risto Nihtilä
Lapsuuteni joulut sijoittuvat sotavuosiin. Pukin lahjakori oli niukka ja usein siinä oli vanhasta ”tuunattua” tai peräti vanhaa tavaraa. Kerrotaankin erään pojan heittäneen lahjansa pukin perään ja huutaneen: senkin pukki ku toit vanhat rukkaset.
Hellin Torkki, Jyväskylä
Lahjat pärekorissa
Pukin poissaolo perhejouluistamme ei mitenkään vaikuttanut joulutunnelmaani ainakaan negatiivisesti. Kaikkein hauskintahan oli tosiaan vain saada lahjoja ja päästä niitä avaamaan. Minusta oli myös erityisen hauskaa ja jännittävää päästä jakamaan kaikille lahjoja kuusen alta, pärekorista tai isosta laatikosta, johon ”tontut” olivat ne laittaneet. Olen huomannut, että seuraava sukupolvi lapsia ja sitäkin seuraava sukupolvi, jota olen parina viime jouluna nähnyt jouluaattona, ovat yhtä innostuneita saadessaan jakaa itse lahjoja. Luulen, että se, mikä jakamisessa kiehtoo melkein kaikkia lapsia, on se kutkuttava jännitys, kun ottaa uuden ja taas uuden paketin käteensä eikä tiedä olisiko se jo osoitettu jakajalle itselleen tai sitten se seuraava jne. Aikuisista en tiedä, mutta täytyy myöntää, että itsekin vielä mielelläni jakaisin lahjoja edelleen. (Pärekorissa kotonani kuljetettiin mm. lakanapyykkiä pestäväksi. Kori oli ainakin metrin pituinen, korkeus ehkä noin 20-30 cm ja sen päissä olivat sangat.
Helena Lavonen, Mikkeli
Joulun kestosuosikki ovat sukset
Lahjoista en paljoakaan muista: nukkeja eikä kirjoja saatu, mutta uusia vaatteita aina tuli. Kasvoimmehan ja kulutimme, joten vaatteet olivat aina tarpeellisia. Namujakaan en muista saaneeni. Uudet sukset ja kelkat olivat mieleen, ja niitä olisi ollut into lähteä kokeilemaan heti tähtien tuikkeessa ulkosalle. Suksiin kuuluivat uudet suutarin tekemät kippurakärkiset lapikkaat. Siteitä ei suksissa ollut, vaan varpaalliset, joihin lapikkaan kärjet työnnettiin. Kaupasta ostettua tavaraa oli vähän, eihän sitä ollut paljoa tarjollakaan, mutta ei ollut rahaakaan. Kirkonkylässä asuva ja töissä oleva äitini oli näppärä käsityöihminen, joka haali ja valmisti niin meille tytöilleen kuin kotitalonsa väellekin lahjoja. Joskus äiti ja isäkin pääsivät jouluksi joukkoomme. Jouluksi 1947 he eivät kyllä tulleet, koska kuopuksensa oli syntynyt kuin ”joululahjaksi” juuri Tuomaan päivänä.
Tuula Hyyrö
Rakkaat jouluna saadut nuket
Joulupukin tulo oli aattoillan odotetuin hetki. Pukki kävi omassa kodissa tai mummolassa, koputti ovelle ja kopsutteli kepin kanssa sisään pitkässä, muistaakseni harmaassa takissaan. Se oli jännittävää. Lahjat pukki jakoi säkistään tai korista itse kullekin nimeltä, jos näki lukea paketista, kenelle se on. Tarvittaessa tarkkasilmäisemmät auttoivat Joulupukkia sen selvittämisessä. Pitkään pukki ei ehtinyt viipyä, kun piti kiiruhtaa jo toiseen paikkaan. Mieluisin lahja oli iso nukke, jonka silmät sulkeutuivat makuuasennossa. Nukke sai nimekseen Anu tuolloin vauvaikäisen serkkuni mukaan. Käärin nuken lämpimän viltin sisään, ja otin sen mukaani mummolaan, jonne päästiin metsätietä pitkin potkukelkalla potkien. Tuo Anu-nukke on vieläkin tallessa, ja Anu-serkku on jo neljän täysi-ikäisen lapsen äiti ja mummi kuten minäkin. Niin on kiitänyt aika ja vierähtäneet vuodet. Pukin tuomista lahjoista on tallessa myös muovinen kynttilälyhty, jonka muistan saaneeni nyt jo edesmenneen Sylvi-tätini välityksellä. Sylvin lapsenlapset ovat Ruotsissa ja Englannissa. Enpä tiedä, miten Korvatunturin pukki sinne tänä vuonna pääsee, kun koronan lisäksi tuli vielä Brexit.
Paula Karvonen
Paras lahja oli isän läsnäolo
Olen sota-ajan lapsi, joka ei ensimmäisistä jouluista tietenkään muista mitään. Synnyin vuonna 1937 ja ensimmäiset muistoni joulusta ovat jatkosodan ajalta. Isä ei silloin kuulunut jouluumme kovin usein. Yhden joulun muistan, kun isä tuli yllättäen kotiin. Silloin meille tuli joulupukki, joka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin isä, ainakin 180 senttiä. Paras joululahja oli tietenkin isän läsnäolo.
Lahjat olivat yksinkertaisia ja itsetehtyjä: sukkia, lapasia, kaulahuiveja, pipoja ja muita käsitöitä. Langatkin olivat omista lampaista ja äidin kehräämiä. Kaupoissa ei juuri ollut mitään ostettavaa ja rahaakin oli tietysti vähän. Omenapuun oksaan vein ennen joulua vanhan nukkeni, jotta tontut voivat viedä sen korjattavaksi. Jouluaattona sen sitten joulupukki toi takaisin. Se oli saanut hienot vaatteet, pääkin oli uusi tai ainakin uudet kasvot. Niitä sai siihen aikaan ostaa kaupoista. Joskus veimme omenapuuhun myös muita tavaroita siinä toivossa, että pukki korjaisi tai toisi kokonaan uuden. Sen muistan, että sota-aikanakin joulupukki kävi joka joulu, niin pula-aika kuin olikin. Se oli riemullinen kokemus.
Eila Patjas
Edellä olevat tarinat on saatu Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston ja Joulupukkisäätiön yhdessä järjestämässä perinnekeruussa 2020-21. Tarinakokonaisuudet on toimittanut Ollijuhani Auvinen. Joulupukkisäätiö on perustettu vuonna 2000 ja sen tehtävänä on suomalaisen joulupukin tunnetuksi tekeminen maailmanlaajuisesti. Säätiö kerää suomalaiseen joulupukkiin liittyvää perinneaineistoa. Suomalainen joulupukkiperinne on myös hyväksytty Unescon kulttuuriperintösopimuksen mukaiseen kansalliseen Elävän perinnön luetteloon.
Perinnekirjoitusten lainaaminen on sallittu vain Joulupukkisäätiön luvalla. Säätiön sähköpostiosoite on [email protected] . Sähköpostiin voi lähettää myös omia joulupukkimuistoja tallennettavaksi tutkijoiden käyttöön.
