Onkos täällä kilttejä lapsia? Tontuilla tärkeä rooli

Joulupukki ja etenkin sen lukuisat ” avustajat ” ovat omilla tarinoillaan ja puhetyyleillään tehneet moniin niin lähtemättömän vaikutuksen, että muistikuvat säilyvät läpi elämän. Erityisesti on säilynyt se kuuluisa kysymys, jonka kuullessa housut taisivat tutista useimmilla lapsilla. ”Onkos täällä kilttejä lapsia ? ”. Ennen joulua tätä kiltteyttä tehostamassa ovat Joulupukin uskolliset apulaiset, tontut. Heitä vilisee nurkissa ja pihoilla sekä ikkunoiden takana. Tarkkailun tulokset menevät sekunnin murto-osassa Korvatunturin kirjoihin.

Kiltteys ennen kaikkea

Joulupukki tai pikemminkin tontut olivat hyvin käteviä kiltteyteen opettajia. Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa… Tätä laulua ei muistaakseni vielä ollut, mutta ajatus oli ja sen mukaan toimittiin. Jo aikaisin syksyllä alettiin muistuttaa lapsia siitä, että jos he olivat tuhmia, pukki ei tuonut lahjoja.

Anneli Mäkelä-Alitalo

Lapsesta asti minulle on opetettu, että pitää olla kilttinä, niin joulupukki tuo lahjoja. Kiltteyttä valvomassa on joukko kantelupukkeja eli tonttuja, jotka kurkistelevat nurkissa ja tulevat joskus puskista tai aivan puun takaa. Yhtään oikeaa tonttua en ole nähnyt, mutta piparkakkutontut maistuvat ja paperista leikattuja tonttuja on mukava katsella. Tonttuja kuitenkin on aivan varmasti. Yritin kerran ostaa pankista Joulumaa nimisen yhtiön osakkeita. Osakkeet olivat loppuneet. Kysyi, kuka niitä on ostanut ja minulle vastattiin, että tontut. Tämä todistaa, että tonttu ei ole taruolento.

Risto Nihtilä

Tontut raportoivat kiltteydestä

Joulunalusaikana joulupukista, mutta ainakin yhtä paljon myös tontuista, puhuttiin tietysti meidänkin perheessämme. Joulupukin roolista kilttien lasten palkitsijana tai vastaavasti tuhmien lasten rankaisijana ei ollut muistini mukaan ensisijaisesti puhetta. Sen sijaan aikuiset kyselivät, mitä toivoisin joululahjaksi tai mitä arvelin, että pukilla olisi kontissaan minulle. Enemmän vielä puhuttiin tontuista, jotka kävivät salaa kurkkimassa, oliko kotona kilttejä lapsia. En muista milloin ja missä yhteydessä olisin ensimmäisen kerran tavannut itse joulupukin, koska lapsuudessani joulupukki apulaisineen oli aina niin kiireinen, ettei hän ehtinyt koskaan tulemaan meille aattona sisälle. Tärkein asia kuitenkin, eli tietysti joululahjat, toki toimitettiin perille niin, että joulutontut kävivät kiireesti ja vähän salaperäisesti jättämässä lahjat oven ulkopuolelle. En tosin ehtinyt tonttujakaan nähdä, mutta tiesin, että tontut olivat kyllä tulleet, koska kun he jättivät lahjat ovemme taakse, he aina koputtivat ovelle. Sitten he kiirehtivät jatkamaan matkaansa ennen kuin heitä ehti edes nähdä.

Joulutontut olivat siis minulle tärkeimmät jouluolennot heidän lahjojentuojaroolinsa takia. Tontut tuntuivat minusta myös hauskoilta ja kilteiltä olioilta, vaikkei heitä koskaan näkynytkään. (Olivathan tontut yleensä joulukorteissa ja joulukalentereissakin juuri iloisia veitikoita, kuten myös lasten jouluohjelmissa. – Joulukalenteri minulla on ollut aivan lapsesta asti.) Joulupukkia näin vain harvoin, kuten jo mainitsinkin, jossakin lastenlehdessä, joulukorteissa ja koulun- tai lastenjuhlassa, silloinkin etäältä. Minulla onkin lähinnä stereotyyppinen kuva hänestä valkopartaisena ja yleensä punaisine, valkokarvareunuksine vaatteineen. (Tonttujen ulkonäössähän voikin olla enemmän vaihtelua esim. vaatteiden värissä, takeissa, lakeissa, iässä, parroissa tai ilman partaa, jne.) Pukinmuorilla taas ei ole ollut mitään osaa minun joulussani. Muistelen yleensäkin kuulleeni jotain pukinmuorista todennäköisesti, jos jostain, niin Aku Ankka -lehden (joka tilattiin minulle) sivuilta.

Helena Lavonen, Mikkeli

Ennen joulua tonttuja oli kaikkialla

Kuvitelma tontuista oli vähän hutera. Papin perheessä me tytöt ( 4 kpl) jouduimme esiintymään moninaisissa seurakunnan pikkujoulujuhlissa. Lisäksi tulivat isän lukuisat toimintapiirit ja äidin (opettaja) koululuokat, joita kutsuttiin meille kotiin pikkujouluihin. Olimme tonttuilun lisäksi leijailevia lumihiutaleita. Musiikki kuului olennaisesti näihin roolileikkeihin, lauloimme ja tanssimme. Palkkioksi saimme joulupussit, joissa oli omena, piparkakku ja lakritsitanko.

Päivi Huuhtanen-Somero

Sitä en muista, kuinka paljon tontut kurkkivat ikkunoista kun olin alle kouluikäinen, ymmärsin pian että tontut ovat satua, olihan niitä koristeissakin vaikka millaisia ja paljon. Isomummu, isoisäni äiti, varoitti kerran saunatontusta. Saunassa ei saanut itkeä tai parkua, saunatonttu suuttuu sellaisesta. Oli se sen verran vakavaa, että muistin olla sille kohtelias saunassa. Saunatonttu tietysti päivysti vuoden ympäri. Paremmin muistan kuinka pikkusisaruksiani joulun alla muistuteltiin ikkunan takana kurkkivista tontuista. Varsinkin ruokapöydässä. Oma lautanen piti syödä nätisti tyhjäksi eikä venkoilla mitään, koska tonttu voi nähdä. Tämä tietysti toimi joulun alla. Joululahjojen saamiseen saattoi itse vaikuttaa olemalla kiltti varsinkin niihin aikoihin.

Hanna Taimio, Hanko/Helsinki

Mukulat kiriootti joulupukille kirieet mitä ne haluaas. Sitte ne vei kirieet meirän kylymän, pimiän kuistin klasinkynnykselle. Siitä sitte tonttu (isä taikka äitee) haki ne. Flikka on myöhemmin kertonu 2 jotta ne kuulteli tarkoon ja monta kertaa ne kävi kattomas, koska ne kirieet hajetahan. Sitten noli yhtäkkiä karonnu.

Kerttu Karhu, Kauhajoki

Mahtoiko tontuilla pelottelu toimia ?

Pukilla ja tontuilla peloteltiin meitä lapsia joulun alla. Piti olla kilttejä. 5-vuotiaana aloin tarkkailla pukkia, koska epäilin, että kaikki pukkiin liittyvä ei ollutkaan totta. Pukin kädet olivat joka joulu samannäköiset: ne olivat ryppyiset kuin vedessä liottamisen jälkeen kädet ovat. Aloin tutkailla omia käsiäni saunan jälkeen. Kun pitkään liotin käsiäni, niistähän tuli ”pukin kädet”, mutta ei kylläkään punaiset. Kerran sitten pälkähti päähäni, kun aitasta tuotiin pirttiin sulamaan puolukkahillosaavi, että pistänpä kädet likoon sulaneisiin puolukoihin. Ja onnistuin: sain pukin kädet. Kutsuin pikku siskonikin liottamaan käsiään, jotta tämäkin olisi saanut pukin kädet. Ja saihan hänkin. Aikuisista tämä puolukkasaavissa käsien uittaminen oli pahantekoa, ja selkäsaunahan siitä minulle koitui jopa tuplasti, koska olin houkutellut nuoremmankin pahantekoon. Eivät selitykseni purreet. Hampaankoloon tuokin aiheeton selkäsauna on jäänyt. Usko pukkiin hiipui. Yritin päästä pukkijuttuun perille, mutta kukaan ei suostunut vastaamaan kysymyksiini. Kerran kesällä, olisinko ollut jo 6-vuotias, kun probleema viimein minulle ratkesi. Kiipesin kamarin yläkaapille, jota pengoin. Sieltähän löytyivät pukin pahviset punaposkiset naamarit, joissa oli valkoista pumpulia partana. Kutsuinpa vuotta nuoremman pikkusiskonikin katsomaan naamareita, jotka laitoin kasvoilleni ja ”pukin äänellä” kyselin: ”Onko täällä kilttejä lapsia?” Sisko oli hämmästyksestä jäykkä, taisi tuhertaa itkuakin. Pistin naamarin takaisin kaappiin ja vakuuttelin siskoa, ettei asiasta sitten kerrota aikuisille. Eipä sisko pystynyt salaisuutta pitämään kielensä takana, ja taas koivumäenherra tanssi pakaroillani. Vielä kymmeniä vuosia myöhemmin sisko on torunut minua siitä, että katkaisin aivan liian varhain hänen uskonsa joulupukkiin.

Tuula Hyyrö


 
Edellä olevat tarinat on saatu Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston ja Joulupukkisäätiön yhdessä järjestämässä perinnekeruussa 2020-21. Tarinakokonaisuudet on toimittanut Ollijuhani Auvinen. Joulupukkisäätiö on perustettu vuonna 2000 ja sen tehtävänä on suomalaisen joulupukin tunnetuksi tekeminen maailmanlaajuisesti. Säätiö kerää suomalaiseen joulupukkiin liittyvää perinneaineistoa. Suomalainen joulupukkiperinne on myös hyväksytty Unescon kulttuuriperintösopimuksen mukaiseen kansalliseen Elävän perinnön luetteloon.

Perinnekirjoitusten lainaaminen on sallittu vain Joulupukkisäätiön luvalla. Säätiön sähköpostiosoite on santa@santaclausfoundation.fi . Sähköpostiin voi lähettää myös omia joulupukkimuistoja tallennettavaksi tutkijoiden käyttöön.